Uusi ahdistaa, tuttu tuo turvaa. Tämän totuuden kanssa aikuisen oppimisesta kiinnostunut aina peilaa juttujaan. Myös opettajien, siis uusia asioita toisille opettavien, kanssa tuo asetelma kohdataan.
Kuuntelin eilen Kemppisen toukokuun alun lähetyksen Tutkijoita ja geenejä. Ohjelmassa pohdittiin kahden kokeneen tutkijan (puhekumppanina Martti Mäntylä) voimin käsitettä 'tutkija'. Ja koko tutkimusinstituutiota. Kemppinen analysoi, että kammiotutkijoitten (joita molempien mukaan edelleen on ja valittelivat että on) ja sisäänlämpiävien tutkimusyksiköitten kohdalla on käynyt ikävästi: muuten menee ihan hyvin, mutta kuka hemmetti muutti tuon maailman ympärillä.
Olisihan helppoa, jos valmistumisen jälkeen saisi itse valita, mitkä asiat saavat muuttua ja sitten valikoida ne muut asiat, jotka itse osaa ja taitaa koulutuksen jäljiltä, ne säilyisivät sillään. Mutta kuka hemmetti se alati muuttaa maailmaa?
Kalastin Prisman kalatiskiltä ahvenia ja laittelin työasunnolla kalakeittoa. Ilman maitoa. Ja että tuli hyvää. Miksi Suomessa totumme maitoliemiseen kalakeittoon? Sitä ihmetellessäni siirryin keittiöihin, joissa olin laittanut ruokaa. Yhdessä ei ollut ollenkaan patalappuja (ulkomailla). Toisessa ei saippuaa ja käsipyyhkeitä. Kolmannessa ei sitruunapuserrinta. Itse tarvitsen näitä kaikkia jatkuvasti keittiössäni. Joku pärjää ilman.
Tottumus on toinen luonto. Mutta pitäisi oppia yhä uudelleen arvioimaan tottumuksen toimivuus. Onko se vain itselle miellyttävä ja tuttuturvallinen. Vai todella paras tapa hoitaa homma?
Teen kesällä gradua sosiaalisen median oppimiskäytöstä ja tämä blogi elää varmasti. Kaivan menneitä, mutta pohdin myös tulevia. Toivon, että kepoisena tutkijana en juutu tuttuun tottumukseen vaan kykenen katsomaan joka aamu hitusen uusin silmin. Samaa opettaa Aleksi, puolitoista vee. Yllättäköön ja yllyttäköön maailma. Helpolla pääseminen on loppujen lopuksi kohtalokasta.
2 kommenttia:
Siltagradu? Työn iloa!
wau, jaksamista.
Lähetä kommentti